Lähdimme viime viikolla pelaamaan St Laurence -golfkentälle Lohjalle matkalla Turkuun. Alkamassa oli kuudes päivä golfia putkeen. Olimme pelanneet sitä ennen ahkerasti ja käyneet rangella. Olin intoa täynnä ja aamu oli raikkaan aurinkoinen. Kenttä näytti kauniilta ja hyvin hoidetulta aamuauringon valossa. Ilmapiiri klubilla oli rento, ihmiset hymyilivät ja vitsailivat toisilleen. Tunnelmasta tuli vähän mieleen jenkkifiilis. Lähdin todella innoissani taas pelaamaan.
 |
| St Laurencen erinomainen klubirakennus aamuauringon sarasteessa |
Lähtöömme liittyi "Kiti", joka oli erittäin mukava kokenut golfari. Kiti oli pelannut jo monta vuotta ja hän viihdytti peliämme golftarinoilla vuosien varrelta, kuten mm. kuinka kerran kettu oli juossut kesken pelin nappaamaan pallon suuhunsa väylältä. Kitillä oli selkeästi satoja vietettyjä tunteja golfkentillä. Kiti oli välitöntä seuraa ja oli mukava pelailla yhdessä. Ensimmäiset väylät sujuivat hyvin ja tein bogeja, jotka ovat tällä hetkellä tavoitteeni. Kuudennella väylällä en katsonut väyläkarttaa tarpeeksi huolellisesti enkä ollut huomannut vesiestettä, johon vahingossa suoraan tähtäsin ja löin. Seuraava lyönti lähti mailan lapa auki (?) ja pallo lensi sivulle oikealle. Pääsin lopulta jotenkin greenille ja muutaman putin jälkeen olin valmis. Seuraavaksi tuli par 3-väylä, jossa avasin outtiin kolme palloa. Kaikki kolme lyöntiä lähtivät oikealle enkä ollut varma mikä oli vialla, mutta edelleen tuntui siltä että lapa oli auki. Mietin, että oliko gripissä jotain vikaa. Jouduin nostamaan pallon. Seuraavalla väylällä lyödessä lapa aukesi koko ajan ja lyönnit eivät lähteneet yhtään. Näin jatkui kaikki loput väylät, jotka jotenkin rämmin läpi toinen toistaan huonommin lyönnein. Jouduin välillä nostamaan pallon ja antamaan mentorini ja Kitin pelata kaksin väylät loppuun.
Olo oli pettynyt, vihainen, harmistunut, itkuinen ja surkuhupaisa. Nieleskellen yritin jatkaa, vaikka olisi tehnyt mieli kävellä klubitalolle helpottamaan oloa ihan millä vaan. Kokeilin tsempata mieltäni ja yritin nollata tilanteen, mutta mikään ei auttanut. Yritin tehdä kaiken niin rennosti kuin vain pystyn, mutta en onnistunut millään lyönneissä. Kaikki lähtivät muutaman metrin oikealle ikään kuin lapa olisi ollut auki. Välillä puristin mailaa epävarmuudessani niin, että saatoin lyönnin "varmasti" ja pallo lensi tiukasti vasemmalle. Putatessa pääni oli niin sekaisin rautalyöntien epäonnistunisesta, että keskittyminen oli mahdotonta. Tuntui ihan kauhealta. Minusta oli yhtäkkiä tullut yhtä huono kuin ennen green cardin suorittamista. Lopulta alkoi naurattaa oma epäonnistuminen, mutta olo oli sanoinkuvaamattoman helpottunut, kun kuulin viimeisellä väylällä pallon kopsahtavan reikään ja peli oli ohi. Nyt kiitos muutama vapaapäivä golfista.
 |
| Perhonen tuli rauhoittamaan tilanteen ennen puttaamista |
Painajaismaisen kierroksen jälkeen on uskomaton fiilis. Onhan se tavallaan myös aika hienoa miten yksi urheilulaji voi nostaa tunteet niin pahasti pintaan. Mistä se johtuu, että juuri golf menee niin pahasti tunteisiin? Muissa lajeissa tunneskaalani ei ole ollut ainakaan näin laaja. Aloittelevat golfarit tietävät varmasti ainakin mistä kirjoitan. Alussa mokailuja tulee paljon, lähes joka kierroksella. Väliin tulee ihan painajaiskierroksia. Niistä selviää ja peli alkaa kyllä parantua, vaikka siltä ei sillä hetkellä tuntuisikaan. Ainakin näin itselle kävi viime kesänä kun aloitin golfin. Silloin kannattaa ottaa happea ja pitää pari välipäivää ja käydä rangella metsästämässä swingiä. Mutta pahinta on, että myös kokeneille golfareille saattaa tulla painajaiskierroksia. Niistä ei siis pääse ikinä eroon, vaikka onneksi ne vähenevätkin. Pakko vain hyväksyä huonot kierrokset ja ottaa oppia myös epäonnistumisista. Ilman epäonnistumisia ei voi myöskään oppia. Ja lopulta onnistumisen tunne tuo peliin sen hienouden. Miltä tuntuisi onnistua, jos epäonnistumisia ei tulisi ollenkaan?
Zeniä peleihin! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti